Banaanikotkatutkimuksen seura ry:n julkaisuja 1|
Banaanikotkatutkimuksen seura ry:n julkaisuja 1 |
| Aimo Nivaska |
| Kevät 2001: 6. tarkistettu painos |
Banaanikotkat - lyhyt johdatus |
Sisältö:
Vasta muutaman viime vuoden ajan ovat Suomen lintupiirit olleet tietoisia maahamme ilmestyneestä uudesta, kiehtovasta linnusta - banaanikotkasta. Banaanikotkat (useita lajeja, tärkeimpänä tavallinen banaanikotka Musaquila codorniu) ovat yhtä varma kevään merkki kuin perinteisemmät lajit. Joka vuonna ne saapuvat suurina parvina piristämään muuten vielä niin kalvakkaa ja martoa maisemaa.
Banaanikotkat ovat vekkuleita lintuja, joiden elintavat jaksavat hämmästyttää paatunuttakin luonnossaliikkujaa. Tässä ensimmäisessä koskaan julkaistussa kirjallisessa artikkelissa annetaan lyhyt johdatus näiden monipuolisten lintujen ominaisuuksiin ja elintapoihin.
Banaanikotkia tunnetaan yllättävän monta eri lajia, jotka poikkeavat selvästi toisistaan. Seuraavassa esitellään tarkemmin kullekin lajille ominaisia piirteitä.
Banaanikotkista yleisin on tavallinen banaanikotka (Musaquila codorniu), jonka tunnistaminen on erittäin helppoa. Lintu on n. 3 cm:n korkuinen, väriltään kirkkaan keltainen. Jalat ja nokka ovat yleensä kirkkaan punaiset. Lajin uros ja naaras ovat saman näköisiä, joten sukupuolen määrittäminen jää kotikeinoin tekemättä. Ja koska pesästä huolehtivat pariskunnan kumpikin osapuoli, ei edes tästä ole apua perhesuhteiden selvittämisessä.
Meriympäristössä elävä meribanaanikotka (Musaquila aquanauticum) on lähes tavallisen banaanikotkan näköinen, tosin hieman rotevampi. Kiinnitä huomiota suolaisen ilman ahavoittamiin varpaisiin sekä nokkaan. Jos näet rannalla banaaninhaaskalla istuvan banaanikotkan, se on lähes varmasti meribanaanikotka: tavallinen banaanikotka ei juuri koskaan ruokaile vanhoilla banaaniraadoilla.
Kannattaa huomata, että kaikki meren läheisyydessä nähtävät banaanikotkat eivät välttämättä ole meribanaanikotkia, linnuthan tunnetusti osaavat lentää. Esimerkiksi Helsingin edustalla olevassa Härkäsaaressa nähty yksilö on varmuudella määritetty tavalliseksi banaanikotkaksi.
Vielä meribanaanikotkaakin tyypillisempi raadonsyöjä on banaanikorppikotka (Musaquila brutalis). Lajin elintavat muistuttavat paljon tyypillisen haaskalinnun elintapoja, tosin sillä itsestään selvällä erotuksella, että banaanikorppikotkat ruokailevat vain banaaninraadoilla. Koska luonnossa esiintyy normaalisti varsin vähän kuolleita banaaneita, ovat nämä hieman arveluttavat linnut riippuvaisia tavallisten banaanikotkien saalistamista ja hylkäämistä banaaninhaaskoista. Banaanikorppikotkan havaitseminen on siis merkki siitä että seudulla elää muitakin banaanikotkalajeja.
Seismisen energiansa (maalämpö, kuumat lähteet) ansiosta Islannissa voidaan viljellä banaaneita sen pohjoisesta sijainnista huolimatta. Ei siis ole ollenkaan yllättävää, että myös Islannista löytyy oma banaanikotkalajinsa, islanninbanaanikotka (Musaquila ylaoktensis). Lajin sopeutuminen lähes arktisiin olosuhteisiin näkyy ulkoasusta: lintu on suurimmaksi osaksi valkoinen. Vain pää ja pitkä pyrstö ovat alkuperäisen kirkkaankeltaisia. Suomessa islanninbanaanikotkaa on havaittu vain muutama yksilö.
Alkuvuodesta 1992 banaanikotkatutkimusmaailmaa sekoittivat useita kuukausia sieltä, täältä tulevat ilmoitukset suurista, lähes 9 cm:n kokoisista banaanikotkista. Tästä kirjoitti kuuluisa kotkatutkija Usko Äkkipupu kevään 1992 Tipuharrastaja-lehdessä näin: "Näin suuri kokoero tavalliseen kotkaan nähden ei selity lajin sisäisellä vaihtelulla tai pulleammilla banaaneilla, vaan kyseessä täytyy olla oma lajinsa."
Äkkipupun epäilys osoittautuikin oikeaksi, kun saksalainen alan pioneeri Ganz Möglich todisti uuden lajin, isobanaanikotkan (Musaquila ultimatum), olemassaolon laskemalla linnun höyhenpeitteen keskiarvon (~1.37).
Isobanaanikotka on hyvin harvinainen eikä siitä (vielä) ole saatavissa yhtään autenttista valokuvaa.
Hiukkasen verran isobanaanikotkaakin suurempi on suurbanaanikotka (Musaquile magnum), joka voi kasvaa jopa 12 cm:n kokoiseksi. Laji on varsin harvinainen vieras näin pohjoisessa, muttei sentään varsinainen rariteetti. Suurbanaanikotkat ovat osoittaneet selvää kiinnostusta tikkoja kohtaan. Ne ovat ainoa banaanikotkalaji, joiden on todettu harrastavan sosiaalista kanssakäymistä muiden lintulajien kanssa.
Kevään 1994 aikana saatiin taas lisäystä tunnettujen banaanikotkalajien joukkoon, kun Meksikon Aguascalientes'stä saapunut botanisti toi epähuomiossa maahamme paikalliselta torilta ostamiaan piskuisia munia, joista sitten kuoriutuikin samaisen kokoisia banaanikotkia. Aluksi luultiin, että kyseessä olisi tavallisen banaanikotkan pienempi muunnos, mutta poikasten aikuistuttua vain yhden päivän(!) aikana, jäi tehtäväksi tuttuun tapaan todeta uuden lajin, pikkubanaanikotkan (Musaquila minor), löytyminen.
Pientä mutta pippurista (kuten meksikolaisesta linnusta voi odottaakin, toim. huom.) pikkubanaanikotkaa on syytä kohdella kunnioituksella. Otuksella on kokoonsa lähden ällistyttävät voimat. Kasvimuseossa säästyttiin pysyviltä tietoliikennevaurioilta vain postittamalla taloverkkoa tärvelleet pikkutiput liiton asiantuntevien asiantuntijoiden käsiin.
Jo yleisesti tunnettua lintujen ja dinosaurusten sukulaisuutta vahvistavat edelleen eri puolilta maailmaa löydetyt fossiilit sittemmin sukupuuttoon kuolleesta jättiläisbanaanikotkasta (laji määrittelemätön). Tämä uljas lintu oli mahtava näky lähes viisimetrisine koipineen. Pelkkä nokka painoi keskikokoisen banaanitertun verran. Saatamme vain kuvitella miltä näiden giganttisten lintujen soidintanssit ovat näyttäneet. Rohkeimmat epäilivät Itä- Afrikan hautavajoaman saaneen syntynsä jättiläisbanaanikotkien kiihkeimmistä taisteluista, mutta tämä näkemys on sittemmin todistettu vääräksi (Mirja Oikotipu 1992).
Fossiililöydöksistä on kaivettu esiin myös jättiläisbanaanikotkien jopa parin metrin kokoisia munia. Tällaisista munista tehtiin Würtzdahlin seudulla pitkään erehdyksessä mm. kylpyammeita kunnes niiden todellinen luonne selvisi ja löydöt rauhoitettiin lailla. Tällainen amme koristaa (kyseenalaisesti) historian surullisena muistomerkkinä myös banaanikotkainstituutin kylpyhuonetta.
Syksyn 1999 havainnot välimerellisistä maista viittaavat erityisen riitaisan banaanikotkien alalajin olevan syntymässä. Tässä vaiheessa lajin tarkemmista tuntomerkeistä ei vielä tiedetä sen enempää kuin että aikuisten yksilöiden silmät ovat kroonisesti mustat jatkuvasta torailusta.
Ensimmäinen jalobanaanikotkien ryhmään kuuluva banaanikotkalaji - keisaribanaanikotka - odottaa edelleen löytymistään. Tai siis ei odota, vaan lentää niin kovaa karkuun, että havaintojen teko on lähes mahdotonta. Lajin olemassaolo onkin todistettu lähinnä komplementaarisuusperiaatteen mukaan: banaanikotkalajistosta puuttuu kyseinen laji, ergo, sen pitää olla olemassa.
Banaanikotkat ovat ilmeisesti peräisin Würtzin laakeilta aroilta jostain Kardaanien vuoriston paikkeilta. Tähän viittaavat myös fossiililöydöt, joista lintujen tavattoman lentonopeuden takia ei yleensä voida päätellä mitään.
Banaanikotkia on havaittu lähes koko Suomen alueella, onpa irtoyksilöistä tehty ilmoituksia niinkin kaukaa kuin Pietarista tai Tallinnasta saakka. Tämä onkin odotettava kehityssuunta, banaanikotkat ovat hyvin sopeutuvaista laatua.
Oheisessa taulukossa on tehtyjen banaanikotkahavaintojen (positiiviset ja negatiiviset eriteltyinä) lukumäärä vuosittain, kaikki lajit yhteenlaskettuna:
Vuosi Pos Neg Yht ------------------------ 1992 213 23 213 1993 422 109 422 1994 1243 315 1243 1995 2001 271 2273 1996 8324 512 9836 1997 7312 542 12003 1998 7102 623 10223 1999 6210 213 14223 2000 9233 130 8332
Havaintojen lisääntynyt määrä kertonee enemmän lajintuntemuksen kasvamisesta kuin lajin yleistymisestä. Kevään 1995 alussa voidaan nähdä myös asiantuntemuksen lisääntymistä negatiivisten havaintojen vähentymisenä. Negatiivinen havaintohan kirjataan kun ei olla varmoja onko nähty mitään paikassa jossa kyllä pitäisi olla nähtävää.
Banaanikotkien elintavoista tiedetään vielä varsin vähän, tosin se mitä tiedetään on sitäkin kiehtovampaa. Banaanikotkan jäljet luonnossa ovat omaa luokkaansa, etenkin kun ottaa huomioon miten pienestä linnusta on kyse.
Banaanikotkat syövät lähes vain ja yksinomaan ynnä ainoastaan banaaneita. Riippuu hieman kotkalajista, minkälaiset banaanit ovat halutuinta riistaa. Banaanikotkan pesän löytää helposti pesän alle kertyneiden banaaninkuorien avulla. Monivuotisen pesän juurella niitä saattaa olla aimo nivaska, ja haju sen mukainen.
Seuraavassa ainutlaatuista kuva-aineistoa banaanikotkien arkielämästä.
Banaanikotkat metsästävät banaaneita tavalliseen petolintujen tapaan. H-hetken lähestyessä kotka tekee huiman saalistussyöksyn, jonka lähes aina tuottaa onnistuneen tuloksen. Banaanikotkan näköpiiriin joutuneella banaanilla ei yleensä ole mitään toivoa pelastumisesta.
Meribanaanikotkan saalistus on hyvin samanlaista kuin mantereellisemmillakin lajeilla. Sen sijaan vain meribanaanikotka istuu välillä banaaninhaaskalla.
Muista linnuista poiketen banaanikotkapariskunta metsästää yhdessä. Saaliin kuljetukseen ne käyttävät edistynyttä hedelmien, yleensä appelsiinin, nahkasta tehtyä kantopunosta.
Banaanikotkien soidinmenoista tiedetään edelleenkin vielä kovin vähän. Uusimat tutkimukset ehdottavat yhteyttä banaanikotkien soidintanssien ja hiidenkirnujen välille, mutta selvitystyö on vielä kesken. Muilta osin viittaamme edelleen elokuvaan "Banaani selän alla".
Banaanikotkat pesivät puissa. Yleensä yhdessä kerrallaan.
Moni muu laji pyrkii salaamaan pesänsä sijainnin petoeläimiltä mm. huolehtimalla tehokkaasti jätteiden kuljettamisesta muualle. Banaanikotkat ovat kuitenkin niin hurjia ja ylivertaisia lintuja, ettei niiden ilmeisesti pienestä koostaan huolimatta tarvitse pelätä pesärosvoja.
Vanhempien tuodessa saalista pesälle voi vain hämmästellä lintujen taitavaa manööveröintiä. Myös poikasten ruokahalu pitää nähdä omin silmin että sen uskoisi!
Banaanikotkilla ei ole kovin monia vihollisia. Niistä suurimman uhkan muodostavat appelsiinit. Joskus appelsiinit liittoutuvat banaanien kanssa varsin ikävin tuloksin.
Banaanikotkia on tutkittu jo muutaman vuoden ajan ja tilanne on parantumassa. Etenkin Akatemian myöntämä 10 milj. markan vuotuinen tutkimusapuraha on auttanut olennaisesti tutkimuksen käynnistämisessä.
Tässä vaiheessa on kuitenkin liian aikaista puhua varsinaisista tuloksista, joten palannemme asiaan myöhemmin.
|
Banaanikotkatutkimuksen seura ry |